Se oli kesäloman eka päivä kun astuit mun elämään.

Sä saavuit vahvana ja itsevarmana, sä nauroit ja pelleilit ja valloitit samalla mun sydämen. Me käytiin soutelemassa, katseltiin auringonlaskua laiturilta ja puhuttiin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kesäloman tokana päivänä me sitten suudeltiin ekan kerran. Tekisin mitä vaan jos voisin vielä palata niihin päiviin takaisin.

Mä en aluks tajunnu kuin hauras sä olit. Sä olit rikki sisältä päin, et sä ollut vielä toipunut sun edellisestä suhteestas. Mun olis pitäny tajuta se alusta alkaen. Sä itkit usein ja kerroit miten se tyttö tekee edelleen sun elämästäs helvettiä. Se ei jättäny sua rauhaan.
Ei kestäny kauaa, kun sä ekan kerran sorruit. Mä en voinu uskoo sitä todeks, mä en halunnu vielä et kaikki päättyis. Oli mun vuoro itkee. Me itkettiin molemmat. Sä lupasit muuttua, lupasit ettet tee sitä enää ikinä.
Mä en voi sanoa, että annoin sulle sitä ikinä anteeks, mut mä halusin silti jatkaa.

Meistä tuli erottomattomat. Me oltiin aina yhdessä. Mä voin sanoo, että en oo ikinä rakastanu sillä tavalla ketään. Sä olit mulle kaikkea mitä mä en ollu ikinä kokenu. Me puhuttiin paljon meidän yhteisestä tulevaisuudesta, mä uskoin että meidän juttu tulisi kestämään.

Mut pian me huomattiin et syksy oli tulossa. Mä lähdin viikoksi matkoille ja kun palasin, kaikki oli muuttunut. Sä olit tehnyt sen taas. Mikään ei enää ollu ennallaan. Lehdet alko putoileen puista.

Me erottiin kyynelissä, me puhuttiin kaikki selväksi. Sä sanoit että joskus vielä, joskus me saadaan vielä mahdollisuus, joskus vielä ne kaikki meidän unelmat tulisi toteutumaan. Mutta vielä ei ole niiden aika.
Mä en ollut vielä valmis lähtemään, mä itkin ja huusin sulle, sanoin että älä lähde. Sä sanoit ettet halua enää satuttaa.