Meidän erosta oli kulunut tasan kolme viikkoa.

Olen puolituttuni bileissä käymässä. Istun oudossa porukassa, kun näen tutun ihmisen kävelevän pihaan. Tunnistan sut ensimmäisenä  sun paidastas, se oli aina mun lemppari. Ekaa kertaa kolmeen viikkoon me katsotaan toisiamme silmästä silmään. Sä kävelet mun ohi ja hymyilet nolona. Mä yritän hymyillä takasin, mutta en tiedä onnistuinko.

Hetken päästä mun kännykkä piippaa, sulta tulee viesti et haluatko jutella. Me lähdetään huomaamattomasti pois bileistä. Ekaa kertaa kolmeen viikkoon mä kuulen sun äänes. Sä istut mun vieressä, mut musta tuntuu et oot kauempana kuin koskaan.
Sä kerrot kuinka sä ja se sun entinen ootte palannu takasin yhteen.
Kyllähän mä sen tiesin, huhut olivat kuuluneet mun korviin aika päiviä sitten.
Silti mä alan taas itkemään.
Sä kerrot teidän suhteesta. Sä sanot että sua ahdistaa koko aika mutta tuntuu ettet voi päästää siitä irti. Sä kerrot kuinka siitä on  tullut osa sua. "Ei sitä voi edes kutsua rakkaudeksi, se on pakkomielle."
Sä sanot että oot niin pahoillas kaikesta, niin pahoillas että tekisit kaikkes että mä voisin vielä olla onnellinen. Mut me tiedetään molemmat, että mikään, mitä sä teet, ei voi enää tehdä mua onnelliseks.
Sä laitat kädet mun ympärille ja keinutat mua. Silität. Siinä oli niin hyvä olla.
Me aletaan muisteleen niitä kesäloman parhaita päiviä. Kuinka helppoo sillon oli. Sä sanot että tekisit mitä vaan et saisit vielä ne päivät takasin, haluisit peruuttaa kaiken.
Välillä me itkettiin, välillä me naurettiin. Vaikka mikään ei ollut enää kuin ennen, silti avattiin ittemme hetkeks toisillemme. Hetkeks päästiin taas toistemme maailmoihin, niihin maailmoihin, jotka ovat aina olleet täysin erilaisia. 

Kohta sun tulee aika lähteä. Kun me halataan, nään sun silmissäs kyyneleen.
"Onko nää hyvästit?"
"En mä usko. Katotaan mitä aika tuo tullessaan"

Ja niin mä katsoin kun sä kävelit pimeyteen.