Kun aloitin yläasteen, ajattelin että haluan muuttua. Haluan olla suosittu, sellainen joista kaikki pitävät. En tuntenut sinne mennessäni juuri ketään, koska tulin pikkukoulusta jossa oli minun luokallani ollut minun lisäkseni vain yksi oppilas, ja hänkin oli poika.
Tietenkään kenestäkään ei tule pidetty ja suosittu, jos hän haluaa olla erityisen pidetty. Silloin yrittää aivan liikaa.
Meidän koulussamme oli se hyvä puoli, että kenenkään ei tarvinnut esittää. Ns. suositut olivat niitä, jotka olivat juuri sitä mitä olivat, eivätkän hävenneet sitä. Toki poikkeuksiakin oli..

Ensimmäisen vuoden käytin siihen, että yritin vaihtaa tyyliäni. Halusin olla nätti, halusin että pojat pitäisivät minusta.
Niin ei kuitenkaan käynyt, enkä silloin vielä ymmärtänyt miksi.
Kahdeksannella uskalsin jo suurinpiirtein olla oma itseni. En enää istunut hiljaa paikoillani ja yrittänyt näyttää sievältä, enkä myöskään yrittänyt esittää hauskaa kun huomasin että joku "suosittu" katsoo minuun päin. Hulluttelin silloin kun huvitti ja olin hiljaa silloin kuin huvitti.
Yhdeksäs koulu vuosi oli elämäni hauskinta aikaa. Luokkamme oli pienentynyt ja yhteishenki sitäkin tiiviimpää. Opettajat luonnehtivat luokkaamme "Omituisten otusten kerhoksi". Ja mielestäni se piti kyllä täysin paikkaansa. Olimme kaikki aivan erilaisia, mutta tulimme kaikki juttuun keskenämme paremmin kuin hyvin. Enää en välittänyt pätkääkään siitä mitä muut ajattelivat. Tulin usein kouluun ilman meikkiä, hiukset sekaisin ja tykkäsin kävellä käytävillä  lauleskellen.
Sitten yllätyin, kun eräs seitsemännen luokan tyttö totesi minulle kerran, että "Helppoa teillä suosituilla on, teidän ei enää tarvitse miettiä kenenkään muiden mielipiteitä".
Meinasin pudottaa silmät päästäni. Sanoiko tuo tyttö MINUA suosituksi?!
Vähitellen aloin ymmärtää.
Luokallamme oli poika, joka oli aivan omanlaisensa. Häntä ei voi sanoin kuvailla.
Poika ei juonut eikä polttanut, käytti isoveljensä vanhoja vaatteita ja asui  mummonsa kanssa. Hän oli aidompi kuin voi ihminen olla. Hän puhui aina suoraan. Hänen juttunsa olivat maailman hauskimpia, nauroin usein takapulpetissa hänen vitseilleen. Vasta kun menimme yhdeksännelle, muutkin olivat ymmärtäneet millainen kultakimpale hän oli. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli suosittu.

Olin koulumme tukioppilas. Omalla tukiluokallani oli tyttöporukka, jotka kiusasivat yhtä vähän lihavempaa tyttöä. Kiusaus huipentui siihen, että lopuksi  tyttöporukan "pomo" viilsi tätä tyttö partaveitsen terällä käteen kesken äidinkielen tunnin.
Puhuin tästä ystävieni kanssa ja he järkyttyivät. Kuinka joku voi olla niin tyhmä, miksi joku haluaa tehdä tuollaista ja mitä sillä luulee voittavansa? Jopa luokkamme pojat olivat sitä mieltä, että tytön täytyy olla sairas jos tekee tuollaista  huvikseen.
"Viiltäjä tyttö" ei ollut enää kovin suuressa huudossa tämän jälkeen. Monet ystäväni kävivät sanomassa hänelle, mitä mieltä olivat hänestä ja hänen  lapsellisista leikeistään ja kävimme myös juttelemassa kiusatun tytön kanssa.
Kun yhdeksännen luokan lopulla tuli aika valita uudet tukioppilaat, järkytyin  kun luin heidän hakemuksiaan.
Yksi kysymys kuului: Millaiset oppilaat ovat kiusaajia?
Eräs tyttö oli vastannut: Ne, jotka polttavat tupakkaa puskassa ja ovat suosittuja.

Itse en kuulunut koulumme "tupakka jengiin", mutta monet ystävistäni kuuluivat. Juuri ne ystävät jotka olivat puolustaneet sitä tyttöä, jonka käteen oli viilletty jälki.
Vastaushan oli tietysti vaan yhden tytön mielipide, mutta silti näin punaista. Miksi ennakkoluulot ovat niin isoja? Monet "tupakka jengin" jäsenet ovat kertoneet, että heistä tuntuu kuin nuoremmat oppilaat pelkäisivät heitä käytävillä. Itsestäni se tuntuu oudolta, koska monet heistä ovat ihanimpia ihmisiä ketä olen ikinä tavannut. 

En tiedä, miten teidän kouluissanne asiat menevät, mutta meillä ne olivat näin. Taas yksi syy, miksi minun on vaikeampi sopeutua kaupunkiin. Olen tottunut "parempaan".