Perjantaina töistä tultuani astuin tyhjään asuntoon ja heittäydyin suoraa päätä sängylle. Annoin ajatusten lähteävirtaamaan, makasin aloillani ja tunsin kuinka suupielilleni kohosi hymy. Mietin kerrallaan jokaista ystävääni, mietin, että miten jokainen voikaan olla niin erilainen ja niin ihana. Mietin kaikkea mitä heidän kanssaan olen kokenut ja koin niitä hetkiä mielessäni aina vain uudestaan ja uudestaan.

Sen jälkeen mietin sinua. Mietin aamua, jolloin siskoni oli hakenut sinut ja sinun kaverisi ja vienyt teidät juna-asemalle. Mietin sinua kun suutelit minua viimeisen kerran. Tajusin, että ilman sinua tämä kesä olisi ollut niin erilainen. Vaikka oikeastaan en  ole tehnyt mitään erityistä, sinä olet onnistunut tekemään siitä erityisen.

Näitä asioita miettiessäni , tunnen kuinka kyynel valuu poskelleni. Meinaan ensin pyyhkiä sen, mutta annan sen sitten olla. En muista, olenko ikinä ennen itkenyt onnesta, mutta silloin itkin. Tajusin, että viimein kaikki on hyvin.

Ja illalla kun lähdin kahden ystäväni kanssa (jotka olen tuntenut pikkumuksusta saakka), katsomaan PMMP:tä, PMMP soitti matkalauluaan. Kun tuli kohta:

Avaan ikkunan 
hengitän sisään maisemaa, 
niin täydellistä, että pelottaa 
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen 
Mitä sitten teen, 
mitä sitten teen? 
Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin, 
että meillä kaikilla on kotikin 
Toisilla on joku, joka siellä odottaa 
Nyt ei kukaan muista, 
eikä tahdokaan 

Tartuin ystäviäni kädestä, ja tiesin että he ymmärsivät. Silloin kännykkäni 
piippasi ja luin saapuneen tekstiviestin joka tuli sinulta : "Täällä on ihan
mahtavaa, kumpa sä olisit täällä mun kanssa. Rakastan sua kulta." 

Kumpa tämä kaikki olisi ikuista.