Jälkeen päin kun mietin syksyä, olen tajunnut eläväni kuin laput silmillä. Kävelin sumussa, en ymmärtänyt, en kuullut, odotin vain sulta puhelua missä pyytäisit anteeksi ja kysyisit voisinko antaa sulle vielä yhden mahdollisuuden.
Sä kidutit mua pikkuhiljaa, aloit lähettämään mulle tekstiviestejä joka päivä, joskus sanoit kuinka ikävä sulla on mua. Sä olit edelleen se hymy mun huulilla. Yks tekstiviesti sulta saattoi pitää mut iloisena koko päivän.
Mä odotin, odotin niin helvetisti. Odotin että laittaisit viestin että te olisitte eronneet. Odotin että olisit tullut takaisin. Olin lähes varma että katuisit vielä. 
Nyt on kulunut lähes kolmisen kuukautta kun näin sinut viimeksi. Yli kaksi kuukautta kun lähetit viimeksi tekstiviestin. Ei hiiskaustakaan.
Tätä mä olisin kaivannut alusta asti, vaikken sitä silloin tiennytkään. Mun olis pitäny työntää sut kauemmas itsestäni, en olis saanu pitää sua niin lähellä. Mun olis pitäny saman tien tappaa sut mun sydämestä, mutta mä jäin vain elämään siihen omaan säälittävään haavemaailmaani, odotin vain sun paluuta.
En tiedä miksi juuri suhun mä jäin koukkuun, sä olit vain niin erilainen, niin täydellisen epätäydellinen. Mä rakastin sussa aivan kaikkea, sun tapaa puhua ja sun tapaa koskettaa. Mä rakastin kun soitit joka aamu ja herätit mut, rakastin sitä että sä olit aina huolehtimassa musta. Rakastin sun tapaa näyttää tunteet, rakastin sun nauruas ja hymyäs, rakastin jopa sitä kun sain lohduttaa sua kun sä itkit.

Myönnän, että en ole päässyt vielä täysin susta yli. En ole unohtanut. Mä en ole enää rakastunut suhun, mutta mä rakastan sua. Sä tuut aina oleen mun sydämmessä, jollain tapaa. Voisin sanoa, että sä olit mun ensirakkaus, koska se oli ensimmäinen kerta kun tunsin jotain niin vahvaa. Sua ennen en edes tiennyt että sellaisia tunteita voi olla.
Enää mä en kuitenkaan kaipaa. Joskus voi tulla aika, kun sä kävelet mua vastaan, enkä tiedä mitä silloin teen. Ehkä joskus vuosien päästä on vielä meidän aikamme, niin kuin kerran sanoit.

Mutta siihen asti aion elää täysillä.